Ensimmäiseksi syöksyttiin sisään Sony Buildingiin, jossa on luonnollisesti esillä Sonyn viimeisimpiä hilavitkuttimia. Etuovella meidät yllätti Sony Aquarium. Suuri akvaario täynnä eksottisia kaloja. Hieman jäi epäselväksi tosin, että miten tämä liittyi Sonyyn. Kovasti Sony ainakin mainosti ympärillä, että kaikki Sony Buildingin sähkö oli tuotettu vihreästi tuulivoimalla. Talon sisällä on useampi kerros, jossa on esillä myynnissä olevia tuotteita, mutta myös prototyyppejä ja testimalleja. Itse ihastelin uusinta näyttötekniikkaa, Oled-näytön sisältäviä tuotteita. Pieni, noin 12 tuuman näyttö, maksoin melkein kaksi tuhatta euroa. Mutta kyllä olikin nätti katsella. Paikan päältä löytyy myös myymälä, jos välttämättä haluaa mukaansa esiteltyjä värkkejä. Tällä kertaa jätimme 65" taulutv:n ostamatta.
Sonysta siirryimme Ginzan merkkiliikkeitä kuhisiville kaduille. Meitä ei kuitenkaan oikein napannut vaeltelu Giorgio Armanin tai Guccin liikkeisiin. Ostoskärpäsen purema paranee hieromalla sen päällä tyhjää lompakkoa. Netalla oli onneksi ylhäällä muutaman metropysäkin päässä sijaitseva kasvisravintola, Pita the Great-restaurant. Metrolla menoksi ja kohta olimmekin Akasakassa ATT-buildingin juuressa ihmettelemässä raflan sijaintia. Ympärillä pyöri paljon länkkäreitä, joten oletettavasti ATT:n talossa sijaitsee jotain multikansallisia korporaatioita.
Pita the Great löytyi rakennuksen vierestä ja meitä tervehti länsimaalainen omistaja. Ensi alkuun ihmettelimme minkä remontin keskelle olimme tulleet, sillä ravintolassa ei ollut muuta kuin keittiö. Istumapaikat löytyivät ainoastaan ulkoa. Ravintolan, tai siis keittiön, sisustuksessa oli otettu ilmeisesti "jauhoisuus" teemaksi, sen verran valkoista ja pulverista siellä oli. Otimme Netan kanssa lunchsetin eli Big Pitan, side-dishin ja juoman. Kustansi noin seitsemän euroa. Ruoka oli aivan loistavaa, ja suurena yllätyksenä menu sisälsi ainoastaan kasvisvaihtoehtoja. Ruokailua häiritsi hieman samassa pyödässä remunnut 8-henkinen intialaisseurue. Kiittelimme maukkaasta vatsantäytteestä ja suuntasimme takaisin hotellille. Metroasema olikin hieman totuttua suurempi: matka sisäänkäynniltä laiturille otti vajaa kilometrin.
Illalla päätimme katsastaa Lost In Translationissa esiintyneen Park Hyatt-hotellin. Se sijaitsee Shinjukussa, mutta vaati meiltä kuitenkin yhden pysäkin metromatkan. Pienen kävelymatkan jälkeen näimme elokuvasta tutun sisäänkäynnin. Ylimpään kerrokseen, New York Bariin, ei pääse suoraan hissillä. Ensin on mentävä vastaantottoon 41:een kerrokseen, otettava vastaan kyselyt siitä mitä on tekemässä, ja jatkettava muutaman loungehenkisen ravintolan jälkeen 41:stä 52:een kerrokseen.
Onneksemme paikan päällä oli vielä live jazz-bändi soittamassa. Amerikkalainen naislaulaja antoi kaihoisaa taustasaundia meidän kalliille drinkkimaistiaisillemme. Näin kalliille: 2 drinkkiä per naama maksoi meille tässä luksusjuottolassa yhteensä 12690 jeniä eli noin 75 euroa. Tekee noin 16 euroa/drinkki. Ihanan kallista. Täytyy tosin myöntää, että sillä tunnelmalla ja näkymällä Tokion öisen maiseman yli, oli hinta vähintäänkin kohtuullinen. Janne joi GT:t ja Netta Grevenin (sitrusvodkaa, appelsiinimehua ja Passoaa) ja Bellinin (shampanjaa ja persikkanektaria).
Hassua miten paljon pienemmältä paikka näytti verrattuna elokuvaan. Paikalla oli myös paljon länkkäreitä, suurin osa jenkkejä. Nautittuamme ne muutamat kalliit drinkit lähdimme kauniisti rahojen loputtua kiitämään kohti omaa turvallista halpishotellia. Tokiobudjetti menikin onnellisesti Park Hyattiin, joten tässä täytyy alkaa käyttää Kioton rahoja, mutta eiköhän tässä kotiin asti pärjätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti