10. päivä: Ebisu ja J´s Kitchen

Meiltä alkaa pikkuhiljaa loppua kaupunginosat tosiaan kesken. Tänään kartoitimme toiseksi viimeisintä, Ebisun kaupunginosaa. Se sijaitsee heti Shibuyan jälkeen etelässä. Ebisu on muodostunut alueella toimineen oluttehtaan ympärille. Olut oli luonnollisesti nimeltään Yebisu. Tällä hetkellä siellä toimii Sapporo-oluen panimo.

Ebisussa saa mukavaa vaihtelua Shibuyan kaaottisesta kiireestä ja ihmismassasta. Pieniä kujia täynnä ruokapaikkoja ja parturi-kampaamoja. Aluella ei sinänsä ole nähtävyyksiä, lähinnä Yebisu Garden Place (näköalatorni), Yebisun olutmuseo ja meidän kohteemme, Yebisun valokuvataiteen museo. Museolle pääsee suuntaamalla Ebisun asemalta eteläänpäin. Aseman toisella puolella on muuten Good Day Books -divari, jossa on todella kattava valikoima englanninkielistä kirjallisuutta. Nappasin sieltä mukaani Japanin historiaa käsittelevän opuksen, koska Netta valvottaa yömyöhään lukemalla lehtiään.




Valuttuamme valokuvataiteenmuseolle päätimme vierailla vain World Press Photo -näyttelyssä, jossa oli esillä menneen vuoden palkittuja lehtikuvia eri sarjoista. Osa teoksista oli jo ennestään tuttuja. Museo hinnoittelee kerrosten mukaan. Yksi kerros oli 700 jeniä ja kaikki kolme olisi saanut yhdessä 1600 jenin hintaan(?). Museon myymälästä tarttui mukaan 110-filmiä käyttävä minikamera, jolla saa autenttisen vanhoja kuvia aikaiseksi, ainakin toivottavasti. Netalla on kokemusta saman sarjan Loco-kamerasta, jonka käyttö vaatii muutamat hyvät niksit. Kuva kamerasta löytyy täältä.

Museon jälkeen kiertelimme Ebisun söpöjä pikkukujia kohti Hiro-on metroasemaa, jonka yhteydestä löytyy vegaanista terveysruokaa tarjoava J´s Kitchen-einestämö (lue=ravintola). Matka otti vajaan kilometrin, mutta loppukirin meille antoi ystävällinen paikallinen eläkeläinen, joka opasti perille asti. Mies oli käynyt myös pari vuotta sitten Suomessa ja muualla Skandinaviassa. Kuten ilmeisesti myös moni muukin japanilainen, sillä sen verran tunnettu ja arvostettu maa Suomi täällä on. Ympäri kaupunkia näkyy muuten pikkumarkettien sisäänkäynnin yläpuolella mainoksia parin viikon kuluttua alkavista Muumi-viikoista, tai jostain sellaisesta. Mainoksessa komeilee pikku-Myy ja Nuuskamuikkunen.

J´s Kitchenin tarjonta oli tylsien pastapaikkojen jälkeen balsamia vatsahaavoille. Vihdoinkin ruokaa, jota voi ostaa välittämättä siitä mitä voi ja mitä ei voi syödä. Hintataso oli luonnollisesti hievenen kaikista edullisimpia paikkoja kalliimpi: lounasssetti oli 1680-1880 jeniä eli kymmenen euron tuntumassa. Listalta löytyi myös mielettömästi muita herkkuja, joita tekisi mieli mennä maistelemaan myöhemmin.




Hiro-o:sta metrolla yksi pysäkki takaisin Ebisuun ja siitä Yamanotella Shinjukuun. Kuntosalirehkimisen jälkeen haimme pizzat tänne huoneeseen ja kävimme valitsemassa alakerran DVD-valikoimasta Little Miss Sunshinen, joka tuli katsottua hyvän punaviinin kanssa.

9. päivä: Yokohama

Suuntasimme aamusta kohti Tokion eteläpuolella sijaitsevaa Yokohamaa, joka on Tokion ja Osakan jälkeen maan kolmanneksi suurin kaupunki. Sinne ei valitettavasti kulje suoraa yhteyttä Shinjukusta. Kätevin tapa päästä perille on mennä Yamanotella Shibuyaan ja jatkaa sieltä paikallisjunalla. Yhdensuuntainen reissu Shinjukusta kustantaa 590 jeniä eli noin 3,5 euroa. Ei paljon yli kolmenkymmenen kilometrin reissusta.

Japanissa julkinen liikkuminen maksaa muutenkin huomattavasti Suomea vähemmän. Hinnoitteluun vaikuttaa varmasti suunnaton ja pienelle alalle pakkautunut väkimäärä, sillä vaikea kuvitella sitä kaaosta, mikä syntyisi jos kaikki haluaisivat espoolaiseen tapaan kulkea omalla autolla. Tänään viimeksi juuri kiittelin miten kätevä ja yksinkertainen Tokion julkinen kulkuverkosto on. Kaikkialle on selkeät opasteet ja maksuautomaatit löytyvät helposti. Juna-asemilla ja junissa kuulutellaan vielä varmuuden vuoksi englanniksi, joten eksymiseen tarvitaan runsaasti sähläämistä tai voimakas humalatila. Paljon matkustaneelle jälkimmäinen on varmasti helpommin saavutettavissa.

Matka Yokohamaan vie puolisen tuntia Shinjukusta. Ei muuten kannata jäädä vielä Yokohaman asemalla pois vaan jatkaa pari pysäkkiä eteenpäin Chinatowniin asti. Kun löysimme kryptisestä metroasemasta maan pinnalle, nappasimme saman tien viereisestä Starbucks Coffeesta jäälaten ja matcha-frappuccinon, josta on tullut Netan suosikkijuoma. Matcha on puuterimaista, voimakkaan vihreää teetä. Kyseisiä kahviloita muuten riittää täällä päin sitten joka kadun kulmaan. Kaikissa on vielä länsimaalaisittain runsaasti työvoimaa töissä: usein enemmän asiakaspalvelijoita kuin asiakkaita. Esimerkiksi Shibuyassa oli heti sisäänkäynnissä yksi henkilö ojentamassa menun, toinen ottamassa tilauksen vastaan, kolmas rahastamassa, neljäs tarkistamassa kuitista mitä tilasit ja viides osoittamassa pöytään. Ai niin, kuudes henkilö tuli pyyhkimään pöydän ennen lasien laskemista. Ei ihmekään, että täällä päin työttömyysaste pyörii 3-4 prosentin tuntumassa.

Heti metroaseman tuntumasta alkaa paikallinen Chinatown, joka on kuulemma autenttisuudeltaan vahva kilpailija Hongkongin vastaavalle. Sen verran voimakkaasti japanilainen kulttuuri muuntui kiinalaiseksi muutaman kadun jälkeen. Sieltä löytyi monenlaista yrttiä parantamaan jos jonkinlaista vaivaa ja kolotusta. Paljon punaista ja paljon kultaa. Vierailimme myös liiketoiminnan jumalalle osoitetussa, Kantei-byo -temppelissä, joka oli asianmukaisesti koristeltu kullalla,lohikäärmeillä ja pitkäpartaisilla miehillä. Ystävällinen vanha mies kertoi hyvällä englannilla, että mikäli haluamme vierailla businessjumalan luona temppelin syvyyksissä, on meidän ostettava hänelle suitsukkeita. Tätä bisneksen herraa ei myöskään sovi kuvata, joten keskityimme tallentamaan vain temppelin koristuksia.




Chinatownista pääsee kätevästi kaupungin halki Mirato Miraihin (tulevaisuuden satama, port future), jonka rakentamiseen on poltettu runsaasti jenejä. Tarkoituksena on ollut rakentaa nykyaikainen ja innovatiivinen satamaseutu vanhojen puisten laitureiden tilalle. Pitkälti tässä ollaan onnistuttukin, vanhaa Yokohamaa ei liiemmin enää näy. Matkan varrella kävimme Akarenga Soko -kauppamakasiineilla. Paikka on vanhaa punatiiltä ja noudattelee tarkoitukseltaan ja ulkoasultaan VR:n edesmenneitä makasiineja. Sisältö oli lähinnä tusinaturisteille suunnattua höpinähömppää ja museota. Makasiinien luolta rannasta saimme ensi vilkaisun Tyyneen valtamereen ja Japanin korkeimpaan taloon, jossa on 70 kerrosta.



Matkalla makasiineilta Cosmo World-huvipuistoon kävimme välissä Mirato Mirain suurimmassa kauppakeskuksessa, Yokohama World Portersissa. Paikka on harvinaisen suositeltava suomalaisen kukkarolle: esimerkkinä Netan ostamat kengät, jotka sai vajaalla kymmenellä eurolla pari. Siellä sijaitsee myös iskevästi nimetty lounaspaikkamme: To the herbs! Auringossa pehmennyt pää sai nimestä kummasti huumoria irti. Ei nimi ruokapaikkaa pahenna, ja saimmekin siellä maukkaat mozzarellapizzat. Yllättävän helppoa täällä on muuten löytää pastapaikkoja, jos niitä sattuu ylipäätään hakemaan. Ja yllättävän vaikeaa löytää mitään kasvisruokaa. Onneksi tähän asti ollaan pärjätty ihan hyvin kustomoiduilla tai riisutuilla liha-annoksilla.

World Portersia vastapäätä on Cosmo World ja sen 112,5 metriä korkea maailmanpyörä, joka on yksi maailman suurimmista. Huvipuistosta löytyy vain pari vuoristorataa ja maailmanpyörä. Tokiossa on muutenkin yli kymmenen huvipuistoa, joten luulisin niiden kilpailevan lähinnä laitteiden erilaisuudella eikä niinkään määrällä. Kävin kiljumassa puiston hurjimmassa vuoristoradassa, joka syöksyy puolessa välissä rataa vesialtaan läpi, ja Netan kanssa hieman rauhallisemmassa mutta huikeammassa maailmanpyörässä. Pyörään noustaan myös kyytiin vauhdissa, tosin ei kovin kovassa sellaisessa.




Tarkoituksena oli käydä Cosmo Worldin jälkeen kokeilemassa Mirato Mirain Industrial museossa hyväksi haukuttua helikopterisimulaattoria. Pettymyksekseni se oli jo siltä päivältä suljettu. Tyydyin tuskailemaan muuten tylsälle näyttelylle kunnes Netta päästi minut pahasti ja lähdimme kohti hotellia.


Junakyydissä epäilimme vahvasti, että ilmastoinnin mukana lasketaan juniin jotain unilääkkeen johdannaista, sillä sen verran väsyttäviä lyhyetkin kyydit ovat. Niissä on yksinkertaisesti mahdotonta istua pilkkimättä muiden tokiolaisten mukana.

Kotikadulla nälkä kutitteli jo vatsan pohjaa. Ajattelimme olevamme urheita travellereitä, emmekä Samsonite-turnakkeita (Samsonite on muuten hyvä merkki), ja kokeilimme paikallista ravintolaa. Ehdimme innostua listalla olevasta tofusta ja pettyä heti perään huomattuamme sen koostuvan kahdesta muodottomasta ja mustasta klöntistä. Jottei menisi haukkumiseksi niin soija oli hyvää.

8. päivä: Uenon eläintarha ja puisto sekä pika-Shibuya

Tänään suuntasimme vihdoin Uenon eläintarhaan, sillä se on maanantaisin kiinni ja perjantaisin ei kuulemma näe pandoja. Uenoon kuten muihinkin mielenkiintoisiin paikkoihin pääsee hieman päälle parissa kymmenessä minuutissa Yamanote-junalla. Koko junakierros kestää muuten noin tunnin verran.

Eläintarhaan pääsee mukavasta Ueno koenin, eli Ueno-puiston läpi. Puistoa asuttaa myös Tokion piilossa pysyttelevä, mutta ilmeisesti monilukuinen, kodittomien joukko. Osa heistä päätyi osaansa edellisen taloudellisen taantuman aikaan 90-luvun alusta lähtien, jolloin moni valkokauluksinen menetti työpaikkansa. Osa kodittomista on puolestaan valinnut tiensä zeniläiseen tyyliin vapaaehtoisesti, vastalauseena länsimaalaiselle kulutuskulttuurille. Ja osa on tietysti niitä perinteisiä, ei-niin-onnellisten tähtien alla syntyneitä. Näin kevät-kesä-syksy -aikaan kodittomuus vielä meneekin hyvin ulkosalla, sillä yöaikaankaan lämpötila ei laske liian alas. Talvisin lämpötila saattaa käydä nollan tuntumassa.

Uenon eläintarha on Japanin vanhin ja kuuluisin tarha. Se on perustettu jo 1882. Paikan pitkään historiaan liittyy myös surullinen ajanjakso: toisen maailmansodan aikaan Japanin armeija määräsi kaikki eläintarhan eläimet tapettavaksi, sillä mikäli sinne osuisi pommi, eläimet voisivat aiheuttaa paljon vahinkoa päästessään vapaaksi kaupunkiin. Kaupunkilaiset vastustivat ajatusta rajusti, mutta tuloksetta. Tarhan silloiset elefantit, John, Tonky ja Wanly, olivat liian viisaita syödäkseen eläimille syötettyä myrkkyä, joten ne kuolivat valitettavasti ruuan puutteeseen ihmisten jätettyä eläintarhan. Kyseistä tapahtumaa käytetään yhä Jpanissa esimerkkinä puhuttaessa sodan pahuudesta ja vaaroista.

Sisäänkäynti Uenon eläintarhaan maksaa 600 jeniä, eli noin 3-4 euroa. Yleisesti suositellaan välttämään päiväsaikaan käyntiä, sillä päivästä riippumatta paikan kansoittaa kaaottisella määrällä ääntä ja sähläystä paikalliset koululaisryhmät. Me emme tosin häiriintyneet heistä pahasti. Suoraan sisäänkäynnin luona kohtasimme ensimmäisen shokin: tarhan ainoa jättipanda oli kuollut viime huhtikuussa sydänsairauteen :( Ja panda kun oli ainoa syy miksi sinne ylipäänsä lähdettiin. Eläintarha ei ole ollut ilman pandaa sitten vuoden 1972. Onneksi Kiina lupasi lainata Uenolle kaksi pandaa menetetyn tilalle.



No sisäänmaksettiin, joten sisään mentiin. Eläintarha on alueena mitoitettu lapsiperheiden vaatimusten mukaan eli se ei ole kovin suuri. Alueelta löytyy myös kaikkein laiskimmille noin 100-200 metrin mittainen monorail-kyyti, jolla pääsee siirtymään kahden eri osan välillä. Tarhan karttaan on myös kätevästi merkitty ylä- ja alamäet, jotta osaavat sitten McDonalds-turistit henkisesti valmistautua tulevaan koitokseen. Eläintarhasta löytyy ne samat perinteiset eläimet kuin esimerkiksi rakkaasta Korkeasaarestamme, luonnollisesti japanilaisin eläimin painotettuna. Kuvat kertovat enemmän kuin iso määrä sanoja, joten ohessa Netan näpsimää materiaalia.







Pysähdyimme myös syömään tarhan ravintolaan epäilevin aatoksin. Paikka yllätti meidät ehkä parhaimmalla kasvisruualla mitä olemme täällä syöneet. Melkeinpä voisi alkaa ruokailemaan eläintarhassa tästä lähtien. Ruoka maksoi 700 jeniä eli noin 4-5 euroa.

Ruokailusta täytyy muuten mainita, että Tokiossa tosiaankin pystyy syömään ja elämään todella edullisesti jos tarvitsee. Mekään emme ole erityisesti valinneet missä ravintolassa syömme, muuta kuin sen mukaan että sattuu saamaan ruokaa kulinaristisen vammaisuuden eli kasvissyönnin perusteella. Normaalisti ateria on n. 500-800 jeniä ja parin sadan juoma päälle. Eli lopussa on kuuden euron pinnassa vatsa täynnä. Olut maksaa ravintolassa noin 300-500 jeniä eli 2-3 euroa. Laskiskelin itsekseni, että jos asuu 25 euroa/yö kustannuksin niin täällä eläisi 40-50 eurolla päivä. Ilman ostoksia 1200€/kk + lennot päälle. Tulkaa tänne!

Eläintarhan jälkeen päätimme vielä käydä Yanaka-hautausmaalla. Olemme vierailleet kaikissa maissa paikallisissa kuolleiden puistoissa, ihan vain niiden oman eksoottisen tunnelmansa takia. Yakanaan pääsee jatkamalla Ueno koenin läpi kohti pohjoista Tokyo National Museumin taakse. Paikan löytää tosin parhaiten kartan kanssa.

Itse hautausmaa ei muistuta juurikaan länsimaalaisia tovereitaan. Se koostuu zeniläiseen puritaaniseen tapaan yksinkertaisista "kivipaaseista", joihin on kaiverettu japanilaisin symbolein ilmeisesti kuolleiden nimi. Erikoisuutena on hautojen yhteydessä olevat puiset laudat, joihin on myöskin kaiverrettu jotain. Hautausmaalla ei näkynyt kuin yksi vierailija meidän lisäksemme. Uskoisin, että tämä johtuu buddhalaisten erilaisesta suhtautumisesta kuolemaan. Täällä kuolleet ovat siirtyneet jo eteenpäin seuraavaan elämään, joten niin tekevät elävätkin.




Uenosta siirryimme Yamanotella (tarvitseeko tätä enää mainita) Shibuyaan, koska aikaa oli vielä rutkasti jäljellä. Kävimme naisten vaate-, laukku- ja kenkätaivaassa eli Shibuya 109 -kauppakeskusessa. Kahdeksan kerrosta kaikkea kankaasta ja nahasta naisten tarpeisiin melko halvalla. Pieni kierros lopuksi Shibuyan Love Hill:llä, jossa on katukaupalla rakkaushotelleja paikallisille pariskunnille, jotka kaipaavat yksityisyyttä muutaman tunnin ajan. Täällä päin kun monet nuorista aikuisista asuvat vielä vanhempiensa kanssa. Shibuyasta takaisin Shinjukuun intialaiselle päivälliselle ja hotellille. Tätä kirjoittaessa täällä alkoi kunnon trooppinen myrsky ukkosineen, rankkasateineen ja tuulenpuuskineen!

7. päivä: Ikebukuro ja Sunshine City

Eilinen ilta meni mukavasti uutta lelua, videokameraa, räplätessä. Yritimme myös päästä kuvaamaan lukijoiden iloksi öistä panoraamaa Tokion valomerestä, mutta ylimmän kerroksen Sky Lounge olikin varattu johonkin yksityistilaisuuteen. Täällä päin on ilmeisesti jokaisen korkean kerrostalon ylimmässä kerroksessa jonkin sortin rafla tai muu yleinen tila, jossa pääsee pällistelemään metropolia.

Aamulla suunnattiin kohti Ikebukuroa, jonka sanotaan olevan Shinjukun pikkuveli, samantyyppinen kaupunginosa hieman pienempänä ja hiljaisempana versiona. Se on rakentunut aikoinaan 1900-luvun alkupuolella Ikebukuron-kylän ympärille, joka sijaitsi nykyisen juna-aseman pohjoispuolella. Viime vuosisadan aikana halvat tonttihinnat houkuttelivat sijoittajia alueelle ja siitä lähti muodostumaan nykyisen kokoinen metropolin osa. Ikebukuron suurimpia nähtävyyksiä ovat Seibu ja Tobu-kauppakeskukset. Ensimmäinen oli pitkään maailman isoin tavaratalo. Alueelta löytyy myös massiivinen Sunshine city -kauppakeskus, ja sen yhteydessä aikoinaan Tokion korkein rakennus, Sunshine 60. Luonnollisesti 60-kerrosta korkea.

Selvittyämme paikan päälle kävimme pikaisesti Seibu-kauppakeskuksessa, joka vastasi tarjonnaltaan ja hintatasoltaan lähinnä meidän Stockmannia. Joten ei tälle budjetti-pariskunnalle mitään ostettavaa. Suuntasimme kohti Tokyo Hands -tavarataloa, jonka ylimmästä 8.kerroksesta löytyy kadulta löydettyjen kissojen hoitola, Nekobukuro. Sisäänpääsy kustantaa 600 jeniä yhdeltä, tai 1000 jeniä kahdelta kissarakkaalta sisäänpyrkijältä. Oletamme, että rahat käytetään kissojen hyvinvointiin ja ylläpitoon.

Sisältä löytyy vajaa 20 karvaturkkia, miltei jokainen omaa rotuaan edustaen. Se on sisustettu kissojen luksuslukaaliksi erilaisine kämppineen ja virikkeineen. Eläimille on varattu myös suojattuja yksityistiloja, jos ne tarvitsevat yksityisyyttä vierailijoiden lomassa. Ja sitä varmasti tarvitaan, sillä vierailumme aikana paikan päällä tuntui olevan vähän liiaksikin ihmisiä. Osa kissoista tuntui olevan hieman ahdistuneita tilanteesta . Sain nauhoitettua hieman videokuvaakin, saa nähdä josko sen saisi editoituna nettiin joku päivä.




Siirryimme Tokyo Handsista alakerrassa sijaitsevaan Sunshine Cityyn. Meiltä kesti hetken löytää hissiyhteys 60:een kerrokseen. Talon hissit on varattu tietyille kerrosväleille, yksi hissi vie kerroksiin 10-20, toinen 20-30, jne. Ihmettelimme hetken kun pääsimme ilmaisiksi hissillä ylimpään kerrokseen asti, mutta perillä odottikin lipun myynti, joka iloisesti otti meiltä kohtuullisen 620 jeniä näköalojen katselemisesta. Ylimmästä kerroksesta on näkymät 360 astetta ympäri Tokion. Hyvällä säällä sieltä saattaa nähdä vajaan sadan kilometrin päässä olevan Fuji-vuoren. Meitä ei kuitenkaan lykästänyt, näimme vain toisen vuoriston vajaan 50 kilometrin päässä. Päätimme mennä vielä kuva-automaattiin ja valita taustaksemme pilvenpiirtäjiä ja auringonlaskun. Jannen pää on osittain leikkautunut kuvasta pois, sillä pituusraja taisi olla jotain 170 sentin paikkeilla :)




Kiertelimme ja kaartelimme vielä kauppakeskuksen pohjakerroksissa. Ruokapaikkaa oli aivan mahdotonta löytää, joten päädyimme jälleen perinteisiin ranskalaisiin. Ihmettelen suuresti missä ne kaikki japanilaiset tofu-paikat oikein ovat, joista esimerkiksi Lonely Planet puhuu. Ikebukurosta palasimme kiltisti, ja väsähtäneinä, Yamanotella takaisin Shinjukuun. Hotellilla vielä muutamia auringonlaskupanoraamoja ja Sky lounge-hengailua.

Näin viikon reissun retrospektiivistä täytyy kyllä myöntää, että Japani on loistava maa matkailla. Rikoksia ei tarvitse pelätä, ihmiset ovat ystävällisiä ja ainakin yrittävät parhaansa mukaan auttaa, kaikkialla on siistiä ja järjestelmä toimii. Vielä kun oppisi lukemaan japanilaista merkistöä helpottuisi elämän huomattavasti. Japani tuntuu olevan monessa suhteessa Eurooppaa edellä, mutta se etumatka on kiritty ihmisten vapaa-ajan kustannuksella. Täällä näkee sunnuntai-illastakin suurimassa osassa toimistoja ihmisiä töissä ja ahkeroimassa. Työviikko kestää normaalisti maanantaista lauantaihin. Japanissa onkin alkanut elää viime aikoina uusi kaupungista maalle -kulttuuri, jossa kiireestä ja ruuhkista tarpeekseen saaneet ihmiset siirtyvät takaisin maaseudun rauhaan asumaan. Tokio on mahtava paikka vierailla näin kahden viikon jaksossa mutta pidempi asuminen vaatisi varmasti oman asenteen muuttamista ja hermojen kiristelyä.

Vielä on yksi viikko Tokio-matkaa jäljellä ja suurin osa kaupunginosista on jo kaluttu. Toki nähtävää riittää varmasti paikallisillekin, joten tuskin tarvitsee pelätä tylsistymistä. Tällä viikolla olisi tarkoitus pyörähtää vielä Tokion vieressä Yokohamassa, Japanin kolmanneksi suurimassa kaupungissa. Lisäksi ne Uenon pandat ovat vieläkin näkemättä. Niin joo, ja Lost In Translation -tyyliin täytyy käydä drinkillä Shinjukun Park Hyattissa.

6.päivä: Harajuku ja Akihabara

Tänään päätimme käydä uudestaan Harajukussa, sillä Netalle oli jäänyt joitain kauppoja vielä läpikäymättä. Lisäksi sunnuntaisin Harajukuun kerääntyy paikallinen cosplay-nuoriso esittelemään vaateparsiaan. Mikäli ei ole tullut vielä kerrottua niin alueena Harajuku sijaitsee Shinjukun ja Shibuyan välissä. Sen päänähtävyydet ovat suuri Yoyogi-puisto, jossa sijaitsee myös Meiji-shintotemppeli, sekä tietysti lukuisat vaatekaupat. Suurin osa vaatekaupoista sijaitsee kahdella pääkadulla, Omotesandolla ja Takeshita-dorilla. Jonkin verran liikkeitä löytyy myös alueen jälkeen tulevalta Harajuku-dorilta. Alueella tungeksii päiväsaikaan hieman liikaakin ihmisiä, joten mikäli haluaa kiertää kadulla rauhassa, kannattaa välttää vähintään sunnuntaipäiviä sekä myöhäisiä iltapäiviä.



Odottelin urheasti sen aikaa kun Netta kiersi kaipaamaansa liikkeet läpi. Sain samalla napsittua muutamia salaotoksia paikallisten pukeutumiskulttuurista. Söimme lounaat Takeshita-dorin varrella olevassa kahvilassa. Kadulta löytyy muuten runsaasti myös kahviloita ja pikaruokapaikkoja tyydyttämään nuorekkaan asiakaskunnan kulinaristiset tarpeet.

Shoppailut shoppailtuamme siirryimme radan toiselle puolelle Yoyogi-puistoon, josta yritimme bongailla netistä tuttuja Elviksiä, mutta turhaan. Liikennevaloissa bongasimme kuitenkin muutaman. Paikallinen Elvis-jengi esiintyy kuulemma puistossa aina sunnuntaisin.




Puisto tarjoaa mukavan rauhoittumispaikan Takeshita-dorin vilskeen jälkeen, ja sitä halkoo useita leveitä hiekkateitä. Kiinnitimme huomiota myös siihen, ettemme olleet missään päin Tokiota nähneet yhtä paljon länkkäreitä samassa paikassa kuin kyseisessä puistossa. Puiston melkein kaikki polut johtavat Meiji-temppelin luokse. Kyseinen temppeli (tai virallisemmin kai pyhättö) on perustettu Meiji-keisarille ja hänen vaimolleen 1920-luvulla. Kyseiset hallitsijat kun kuulemma tykkäsivät vaellella puistossa.

Pyhätössä oli ilmeisesti samaan aikaan häät menossa, sillä osuimme suoraan morsiamen valokuvaukseen. Ilmeisen iloinen morsian antoi vapaasti kuvata omaa valmistautumistaan. Kuten muistakin Shinto-pyhätöistä, löytyy myös Meijistä oma paikkansa vierailijoiden toivomuksille. Mukaan oli listattu myös joitain toiveehdotuksia mikäli ei satu keksimään mitään, listassa oli esimerkiksi liikenneturvallisuus ja maailmanrauha.





Siirryimme Harajukusta vielä kerran vilkaisemaan Akihabaran kameratarjontaa. Viimeinkin tärppäsi. Ostin itselleni erittäin edullisesti Sony-videokameran, mallia HDR-CX7 (niille joita sattuu kiinnostamaan), hintaan 88 000 jeniä. Suomen oravannahoissa se tekee kuta kuinkin 520 €. Täytyy katsoa, koska saadaan myös videokuvaa mukaan tähän blogiin :)

5.päivä: Asakusa, Tokio River Cruise, Odaiba ja Roppongi

Tänään otimme takaisin sen, mitä eilisen pommiin nukkumisen takia menetimme ja heräsimme jo seitsemältä. Hieman oli pää sekaisin, sillä itse sain unta vasta auringon sarastaessa. Aamukahvit naamaan ja suunta kohti Shinjukun JR-asemaa. Tarkoituksena oli kokeilla Asakusasta lähtevää Tokio River Cruisea, joka kulkee Sumida-jokea pitkin Odaibaan. Halusimme päästä futuristiselle Himiko-lautalle joka kulkee vain kolme kertaa päivässä.

Asasukaan ei pääse suoraan Yamanotella, joten vaihdoimme Uenon asemalla metroon. Ehdimme sopivasti perille ennen kymmentä ja saimme paikat avarasti paikoitetusta aluksesta. Itse jokiristeily ei tarjonnut hiuksianostattavia kokemuksia, mutta oli ihan hauskaa vaihtelua jatkuvan Yamanotella ravaamisen sijaan.






Odaibaan matka kesti vajaan tunnin. Matkalla meitä viihdytti paikallinen turisti, joka rehellisesti sanottuna räpsi omalla Canonillaan japanilaiseen tapaan vähintään sata kuvaa matkan aikana. Ja mitä ihmeellisemmista asioista, kuten esimerksiksi kymmenisen kuvaa aluksen ovesta ja ikkunankarmeista. Ehkä se oli teollisuusvakoilua. Odaiba sijaitsee Tokio bayn vieressä. Paikalta löytyy mm. Fuji TV Building, joka säväyttää, jos ei muuten, niin arkkitehtuuriltaan. Hieman pidemmältä löytyy pari tiedeaiheista museota sekä rannasta Tokio Aquarium. Emme vaivautuneet käymään missään niistä vaan otimme rannasta monorail-kyydin Shimbashiin ja siitä eteenpäin Roppongiin.

Roppongi on kuuluisa vilkkaasta yöelämästään ja alueelta löytyykin runsaasti erilaisia yökerhoja ja klubeja. Päiväsaikaan ei juurikaan ole nähtävää paitsi Roppongi Hills, suuri kauppakeskus-kompleksi. Paikka on perustettu vastaamaan pientä kaupunkia: sisältä löytyy paikallisille työpaikat, koulut ja kaupat. Kaikki mitä ihminen tarvitsee. Alue on sen verran suuri, että siellä järjestetään myös opastettuja kierroksia. Me emme sellaiselle osallistuneet vaan kiersimme muutaman kaupan läpi ja lähdimme kohti Shibuyaa.

Shibuyaan menimme milläs muulla kuin Yamanote-kyydillä. Yritimme Netan kanssa saada salakuvattua paikallista pukeutumismuotia Netan artikkelia varten. Kuvista tuli..mielenkiintoisia. Paikalliset antaisivat varmasti kyllä kuvata pyynnöstäkin, muttemme vielä uskaltautuneet kysymään. Shibuyassa pyörimme levykaupoissa ja kävimme syömässä vegaanisessa ravintolassa nimeltään Vegan Healing Cafe. Ei niin hihhulipaikka kuin miltä kuullostaa. Ruoka oli aika pelkistettyä mutta toimivaa. Paikka tuntui sen verran tyhjältä ja hiljaiselta, että tuli ihan hyvä mieli kun tuettiin tätäkin alakulttuuria.





Levykaupoista vielä LP-levyistä innostuneille: kaupunki on vinyylitaivas. Täältä löytyy jos minkälaista ja -tyylistä vinyylipuotia. Suurimassa osassa liikkeistä ei ole edes cd-levyjä myynnissä, ainoastaan hyllyrivien täydeltä LP.tä. Pienemmät levyliikkeet sijaitsevat Shibuyan pohjoisosassa, mikäli tänne eksytte.

Nyt selvisimme takaisin hotellille. Pientä lepuutusta ja valmistautumista iltaan. Tarkoituksena ehkä käydä vilkaisemassa jokin paikallinen bilemesta.

4.päivä: Harajuku ja Shibuya

Päivä alkoi leppoisasti klo 12.30, sillä luurista oli akku loppunut eikä jaksanut meitä herätellä. Eipä siinä mitään. Pikapikaa suihkut ja pikaiset aamupalakahvit ja matkaan.

Ajatuksena oli suunnata takaisin Akihabaraan katsomaan videokameraa, mutta yön pohdinnan jälkeen päätin vielä lykätä hankintaa vielä, koska todennäköisesti sillä ei tulisi kuvattua tämän matkan jälkeen. Meillä kuitenkin on järjestelmäkamera, jolla tulee kuvattua aika paljon. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä pyöriessämme kaiken maailman elektroniikkaliikkeissä.

Suuntasimme Akihabaran sijaan Harajukuun, sillä muut kaupunginosat olisi tarkoitus kartoittaa viikonloppuna, jolloin niissä on enemmän kaikenlaisia tapahtumia. Harajukuun pyyhkäisimme milläs muullakaan kuin Yamanote-junalla. Asema on parin pysäkin päässä Shinjukusta. Hetken harhailujen jälkeen perillä, josta löysimme vaateliikkeitä täynnä olevalle Takeshita-dorille. Dori muuten tarkoittaa ilmeisesti Japaniksi katua. Loogista.



Netta löysi Takeshita-dorilta itselleen persikkaisen mekon ja korkokenkäpehmusteita, jotka asetetaan kumilenksuilla iso- ja pikkuvarpaan ympärille, ja pehmuste tulee päkiän kohdalle. Enää pitäisi löytää Netalle kivat korkokengät, joita täällä kyllä riittää, mutta kaikissa ainakin 10 sentin korot.

Kiersimme Meiji-dorille, joka johtaa kohti Shibuyaa. Bongasimme ääkkösiä sisältävän kaupan nimen ja suomeahan se oli, kuva löytyy alta. Myös Marimekon liike tuli vastaan. Pienen tutkailun jälkeen löysimme Lonely Planetin suositteleman Oriental Bazaarin. Neljäkerroksisesta kaupasta löytyy kaiken näköistä, ei-kovin-krääsämäistä, Japani-aiheista matkamuistoa. Ostimme postikortteja ja pari (vielä salaista) matkamuistoa. Yritimme löytää alueelta Netan ylösmerkitsemiä kasvisruokapaikkoja, mutta koska kaupungissa ei katuosoitteita tunneta osoittautui tehtävä mahdottomaksi. Kävelimme Meiji-doria Shibuyaan ja ostimme itsellemme kasvispastat kaupunginosan reunalta.



Shibuya on nuorison kansoittama kaupunginosa, josta löytyy nuorekkaita vaateliikkeitä ja levykauppoja. Paikka tuntui heräävän juuri eloon kun saavuimme sinne kuuden pintaan. Alueella on myös paljon länsimaalaisia merkkiliikkeitä kuten Louis Vuitton, Chanel, Armani, jne. Huomasimme myös, että todella monella paikallisella nuorella ja nuorekkaalla näkyi kalliita Vuittonin laukkuja. Täällä päin on ilmeisesti tärkeää panostaa omaan ulkonäköönsä. Moni nuori saattaa säästää monta palkkaa nuudeleita syöden, jotta saa itselleen haluamansa laukun.

Ilta painui jo kello kahdeksan jälkimmäiselle puolen kun otimme Shibuyan asemalta junan Shinjukuun. Aseman luona on muuten "se kaikkien tuntema liikennevaloristeys". Taitaa olla maailman vilkkaimpia, ellei vilkkain. Tsekkaa jos et usko (klik)! Tungos oli vähintään yhtä paha kuin videossa.

Hotellilla emme selvästikään olleet vielä tarpeeksi rääkänneet itseämme, sillä kävimme vielä pikaisesti kuntosalilla hikoilemassa loputkin mehut pois.

3.päivä: Akihabaraa ja Tokyo Imperial Palace

Poistuimme hotellillta Shinjukun rautatieasemalle, josta otimme Yamanote-linjan junan kohti Akihabaraa. Yamanote kiertää Tokion ympäri noin 37 kilometrin matkalta ja on loistava tapa nähdä iso siivu Tokiota yhdellä kertaa. Juna myös pysähtyy kaikilla isoimmilla asemilla. Meille oli yllätys kuinka helppoa ja yksinkertaista junilla ja metroilla liikkuminen Tokiossa onkaan. Olin ollut alunperin siinä ymmärryksessä kauhisteltuani Tokion metrokarttaa, ettei täällä ilman kompanssia ja paikallista opasta selviä kaupungin metroliikenteessä. Paikka ei loppujen lopuksi liiemin eroa muiden metropolien, esimerkiksi Pariisin, metroista. Jos siellä selviää hengissä niin selviää täälläkin. Metroissa ja junissa näkyy myös selkeällä englanninkielellä missä kohtaa juna on menossa ja mikä on seuraava asema. Mikäli ei jostain syystä näe näyttöä niin ystävällinen naisääni kuuluttaa myös samat tiedot sekä kertoo kummalta puolelta ovet aukeavat, jotta osaa tungeksia oikeaan paikkaan.



Metroissa ja junissa matkasta ei kannata maksaa enempää kuin 160 jeniä, sillä jokaisella poistumispuomilla on "Fare adjustment" -kone, jolla voi tarvittaessa lisätä lippuunsa tarvittavan määrän jenejä. Kone kertoo suoraan paljonko lipunhinnasta puuttuu pääteasemalla.

Akihabaran asemalla pääsi aamunälkä yllättämään saman tein ja nappasimme pienestä kahvilasta metrokäytävän varrelta loistavat majoneesileivät ja jääkahvit. Leipäkulttuuri on muuten sitten täällä täysin köyhää, sillä milteinpä ainoa saatavilla oleva leipä on vitivalkoista höttöleipää.



Akihabarassa on talojen täydeltä elektroniikkaa ja viimeisimpiä teknisiä härvättimiä ja laitteita. Kojeista tuntuu löytyvän vielä kaikki mahdolliset versiot, joita voi teknofriikki rauhassa hypistellä. Kävimme aluksi Laox-kauppaketjun liikkeessä. Tarkoituksena oli etsiä edullista videokameraa, jolla saisi matkan varrelta jotain kuvia elävämpää muistoa matkaan. Vielä ei kuitenkaan tarttunut mitään mukaan, täytyy vielä vertailla netistä eri laitteiden eroja ja lukea arvosteluita.

Käytännössä suurin osa videokameroista on jo FullHD-valmiita ja käyttää kiintolevyä, vanhahkon mutta käyvän MiniDV:n sijaan. Ilmeisesti laitteissa on vielä jonkin verran tinkimisvaraa, sen verran aktiivisesti niitä minulle kauppailtiin. Kaikista liikkeistä löytyy myös verovapaat ja länsimaalaiseen käyttöön (valikot ym roomalaisin kirjaimin) olevat versiot, joten niitä kannattaa suosia. Sääli ostaa kallista härpäkettä jos se ei toimikaan kotimaan kamaralla.


Helteen takia emme jaksaneet kierrellä Akihabarassa kovin pitkään, minun kun piti joka tapauksessa tulla tarkastelemaan hotellille videokamera-asiaa kriittisemmin. Nappasimme Yamanote-junan pari pysäkkiä eteenpäin Tokyo-asemalle. Asema on jonkin sortin pääjuna-asema kaupungissa. Asemarakennus edustaa arkkitehtuuriltaan Japanissa poikkeuksellisesti viime vuosisadan länsimaalaista tyylisuuntaa. Tällöin japanilainen kulttuuri kopioi ahkeraan tahtiin kaikkea länsimaista. Toisin on nykyään. Mikäli ihmettelette mistä edellinen tietoisku niin Netta opiskeli "näitä asioita" juuri menneellä koulukurssilla.



Päälle painoi edelleenkin kuumottava helle. Varjossa varmasti 35 asteen kuumemmalla puolen. Kävelimme Tokyo-asemalta Imperial Palacelle päin. Suurin osa puistosta on valitettavasti yleisöltä suljettu, joten tyydyimme tarkkailemaan imperiaaleja puutarhoja ulkopuolelta käsin. Paikka on poikkeuksellisesti suuri aukio, joten otimme avarasta tilasta kaiken irti. Netan mielestä läheinen Tokyon seutu muistutti läheisesti New Yorkia.



Imperial Palacelta otimme metron sekä Yamamoto-kyydin takaisin Shinjukun asemalla. Muistelimme eilisellä Shinjuku-kierroksellamme törmänneemme Subway'hun matkan varrella, joten päätin lähteä metsästämään paikkaa sillä välin kun Netta palasi hotellille. Pyörin vajaan tunnin verran pitkin ja poikin Shinjukun pieniä ja mutkaisia sivukujia. Paikka teki ilmeisesti katoamistempun, koska tällä kertaa jäi sämpylät ostamatta. Sääli sillä kuten aiemmin mainitsin niin hyvää leipää on vaikeaa löytää. Nappasin väsyneenä ja turhautuneena paluumatkalta mukaan Freshness Gardenista loistavat tuoreista perunoista tehdyt lohkoperunat sekä hotellia vastapäätä sijaitsevasta Home delista oudohkot ja juustoiset tortut. Päivän ensimmäinen lämmin ruoka syöty noin neljän pintaan.

Ennen iltaruokaa kävimme vilkaisemassa eilisessä ohjelmassa ollutta Sky Loungea ylimmässä kerroksessa. Jazzin täyteisestä tilasta löytyy piano, viinibaari ja huimat kattonäkymät Tokion yöhön. Tuolien seurana on noita Helsingin Aeronkin myymiä mustia lamppuja, jos joku tunnistaa kuvasta, saa kertoa merkin!





Käännyimme Bic Camerassa ennen iltaruokailua vertailemassa Shinjukun hintatasoa Akihabaraan. Shinjukusta löytyy kolme isompaa kamera- ja elektroniikkakauppaa ja muutamia pienempiä. Hintataso tuntuu olevan kaupunginosassa aikalailla sama kaupasta riippumattta. Vertailu aamuisen Akihabaran välillä osoitti Shinjukun hintojen olevan noin 10-20% korkeamma. Eli täytyy raahautua uudestaan Akihabaraan.

Yritimme etsiä ruokapaikaksi eilen näkemäämme Subwaytä nyt paremmalla onnella (ja kartalla). Harhailimme taas sen verran että usko oli lähellä loppua ja päätimme kääntyä vielä yhden risteyksen ja sitten lähteä takaisinpäin. Ja siellähän se oli. Paikallinen vege-erikoisuuden on avokadotahnalla täytetty. Subbarin jälkeen onnellisena takaisin hotellille.

Maanjäristys, been there done that

Tulipahan koettua sitten viime yönä elämämme ensimmäinen maanjäristys.

Netta heräsi yöllä puoli yhden aikaan siihen, että koko rakennus tärisi ja natisi. Noustiin ylös osaamatta oikein unenpöpperössä tehdä mitään muuta kuin tarkkailla tilannetta. Tuntui vähän samalta kuin olisi ollut pienessä myötälaitaisessa, sen verran keinutti jo 11:ssa kerroksessa.

Järistys tapahtui Japanin pääsaaren pohjoisosassa ja oli voimakkuudeltaan 6,8 richterin asteikolla. Tokiossa talot ovat onneksi rakennettu kestämän kovempiakin järistyksiä eikä tuo osunut edes kohdalle. Lisätietoa asiasta täältä.

Seuraavaksi aamukahvit ja sen jälkeen suunta kohti Electric Townia eli Akihabaraa.

Ensimmäinen 24h Tokiota takana

No niin, saimme vihdoin hankittua interwebin hotellihuoneeseen asti ja pääsen päivittelemään Japanilan tunnelmia.

Koko eilinen päivä kului käytännössä matkustaen tälle puolen palloa. Matka taisi ottaa kokonaisuudessaan n.18-20 tuntia. Yölento Helsingistä Osakaan oli aika tuskainen, sillä kumpikaan ei saanut nukuttua juurikaan.

Osakaan saavuttiin joskus puolen päivän pintaan hieman myöhässä aikataulusta. Sehän ei tosin haitannut juuri yhtään, sillä meillä oli ruhtinaalliset kuusi tuntia kulutettavana kentällä. Odotteluhan on mielenkiintoisinta väsyneenä, joten meillä oli Netan kanssa aikamoiset pilkkikisat käynnissä Osakan kentän penkeillä. Kumpikaan ei meinannut pysyä hereillä.

Kiertelimme ja kaartelimme kentän kauppoja läpi löytämättä oikein mitään mielenkiintoista. Hymyjä tosin herättivät muoviset ravintola-annokset, joista oli näyteikkunoissa muoviset leikkiannokset. Kauppojen puolella oli tarjolla monenlaisia ruokatuotteita, joissa kaikissa oli myös muoviset miniversiot paketin mukana.


Söimme kentällä meitä varten kustomoidut sushiannokset. Heillä ei ollut valmiina kasvisversioita aterioista, joten kokki loihti meille sopivaksi välipalaksi 6 makirullaa ja 2 inari-tofua. Hintaa tuli 420 jeniä per naamataulu eli n. 2,5 €.

Lento Osakasta Tokioon kesti tasan tunnin ja oli japanilaiseen tapaansa aikataulussa. JAL (Japan Airlines) koneesta on sanottava, että vaikka se olikin maan sisäisen liikenteen kone, sillä oli silti huomattavasti mukavampi matkata kuin Finnarin ahtaalla MD-koneella. Vaikka lento olikin lyhyt, ei sitä seurannut bussimatka taasen ollut: se kestää Haneidan kansainväliseltä kentältä Shinjukun jättiasemalle 80 minuuttia. Aika kului täysin Tokion keskustassa kierrellessä, joten siitä sai jotain osviittaa kaupungin koosta. Tokion lentokentästä on vielä mainittava, että kuten Aasian lentokenttiä on hehkutettu ja kiitelty, homma toimi loistavasti.

Bussimatka oli mielestäni, kestostaan huolimatta, parempi vaihtoehto verrattuna esim. jos olisi lähtenyt sompailemaan kentältä junalla ja metrolla. Bussimatkan aikana sai Lost In Translation-elokuvan tyyliin hyvän kuvan kaupungista heti alkuun. Suosittelemme. Bussimatka ei myöskään verottanut kukkaroa juuri lainkaan verrattuna taksikyytiin. Matka maksoi kentältä keskustaan 1200 jeniä eli n. 7 €.

Tässä vaiheessa tarinaa oli kumpikin seikkailija jo jokseenkin uupunut. Kello vilisti jo yhdeksän parempaa puolta kun kyyti pullautti meidät Shinjukuun. Se on ehkä viimeisimpiä paikkoja koko kaupungissa, jossa väsynyt matkailija haluaa iltamyöhästä raahata matkalaukkuja, sen verran värikkäästi meidät otettin neonvalojen loisteeseen vastaan.

Raahasimme Oakwood Apartmentseille itsemme ja kirjauduimme huoneeseen, joka on 32. kerroksisen talon 11. kerroksessa. Ystävällinen virkailija halusi esitellä meille kaikki huoneen toiminnot, sen verran high-techiä se oli ladattu täyteen. Harmillista vain, että molemmat olivat jo toisella aivopuoliskollaan unessa asti, eikä mukavasta esittelystä jäänyt oikein mitään mieleen. Loppuillasta saimmekin sitten arvailla mistä napista vedetään vessa, mistä kytkeytyy palohälytys päälle ja mistä vaihtuu tv kansainvälisen ja japanisen puolen välillä. Kiersimme suihkun jälkeen vielä pikaisesti hakemassa iltapalat lähimarketistä ja sen jälkeen kaaduimme uneen.


Huoneen, tai pienen asunnon, high tech-ominaisuuksista voisi vielä mainita, että täällä voi esimerkiksi ajastaa kylvyn valmiiksi, samoin lämpimän veden lämpötilan voi asentaa, eikä vessaa tarvitse vetää itse ollenkaan, sillä se on automaattinen. Pesukoneen käytön ihmeelliseen maailmaan tutustumme vasta myöhemmin.


----------

Keskiviikko 23.7.

Keskiviikkoaamu valkeni meille saunan lämpöisessä hotellihuoneessa, sillä Netta ei millään halunnut jättää ilmastointia yöksi päälle. No, eipähän ainakaan vilustuta :)
Keitin meille aamukahvit huoneen hämmentävällä kahvinkeittimellä. Täällä päin ei erikoisesti juhlita kahvikulttuurin merkeissä. Vihreä tee on tutumpi piriste paikallisille. Sitä sitten saakin mitä ihmellisimmissä muodoissa: karkkeja, jälkiruokia, hyydykkeitä, limuja, mehuja, jäätelöitä, you name it.



Ulkoilmaan selvittyämme kiersimme muutamaa lähikatua ja kävimme Shinjukun aseman viereisissä kamerakaupoissa etsimässä kotiin jäänyttä USB-piuhaa kuvien koneelle siirtoa varten. Koska onnekkaasti unohdimme ostaa edellisen illan väsymyksissä itsellemme aamupalaa, alkoi yhdentoista aikoihin kaivelemaan vatsanpohjaa jo aika tuskaisesti. Lähiseudulta ei löytynyt mitään potentiaalista aamupalapaikkaa, rasvaiset nuudelit kun eivät ensimmäisenä maistuneet. Häpeäksemme täytyy myöntää, että päädyimme ranskalaisiin. Tästä hyvästä täytyi luopua lukuisista karmapisteistä.

Aamurasvailujen jälkeen tutustuimme ensimmäisen päivän aikana kotiasemamme, Shinjukun, lähiympäristöön. Mikäs tässä olisikaan parempi apu kuin Lonely Planet -matkaoppaan esittelemä reitti, joka on tarkoitettu henkilölle, jolla on vain muutama päivää aikaa Tokiossa ja pitää nähdä tärkein osa sitä "tokiolaisuutta". Shinjukusta löytyy ne kaikki ulkomaalaisille tutut Tokioon yhdistettävät asiat: ihmispaljous, neonvalot, pilvenpiirtäjät, sushipaikat, ym. Reitin aluksi pysähdyimme Kinokuniyan kirjakaupassa, jonka seitsemännestä kerroksesta löytyy myös aimo annos roomalaisilla kirjaimille raapusteltua kirjallisuutta. Netalle matkaan tarttui postikortteja ja itse ostin japaninkielen sanakirjan tärkeimpine fraaseineen ja käyttäytymisohjeineen.


Kirjakaupassa törmäsimme myös toisiin suomalaisiin, jotka perinteiseen suomalaiseen tapaan hiljenivät heti kun kuulivat meidänkin olevan Suomesta. Hyvä vaan, eipähän tänne suomalaisten kanssa tultu turisemaan. Kirjakaupasta on myös mainittava söpö hissityttö, jolta löytyi asiaankuuluva asu hattuineen sekä hento japanilaisen koulutytön ääni, jolla hän kohteliaasti kertoi missä kerroksessa ollaan ja mitä sieltä löytyi. Näytti vain kovin orvolta kun hän joutui seisomaan nurkkaan tuijottelen ja numerotaululle puhuen.

Kirjakaupan jälkeen jatkoimme neon-värikästä Yasukuni-dori -katua. Kadulta löytyy hienona sekoituksena sekä länsimaalaisia upper class -vaateliikkeitä kuin myös muutaman sadan jenin höyryisiä nuudelipajoja. Päädyimme hetken päästä vilkkaan suurkadun melskeestä seesteiseen temppeliympäristöön. Pieni poikkikatu vei meidät ilmeisesti shinto-temppelille, jossa kävi muutamaan otteeseen paikallisia palvomassa jumaliaan kumarruksien ja taputusten kera. Temppelin luona oli myös läjäpäin ihmisten toivomuksia ja hartaita haaveita kiinnitettynä rakennuksen edustalta löytyvään tauluun.



Temppeliltä harhailimme Lonely Planetin reitiltä poiketen Shinjukun punaisten lyhtyjen alueelle, joka näin päiväsaikaan näytti huomattavasti säädyllisemmältä kuin mitä illalla. Yllättävän paljon matkan varrella näkyi myös vihreyttä, pieniä idyllisiä puiden reunustamia sivukujia. Itse sain sen kuvan oppaista ja nettikeskusteluista, ettei Tokiossa olisi liiemmin vihreän perään kaipailtu viime aikoja lukuunottamatta.

Vietimme kahvitaukoa Venoto-kahvilassa. Iso appelsiinimehu 240 jeniä eli 1,4 €. Kahvitauon jälkeen kiersimme takaisin hotellille junaradan vierestä. Tuntui, että jäi paljon nähtävää. Pikkukadut kun ovat täynnä pientä ja persoonallista putiikkia, joihin tutustessa saisi varmasti päivänkin kulumaan. Tätä toteutusta rajoitti tuskalliseksi noussut lämpötila, joka heilui reippaasti 35 asteen tuntumassa varjossa, auringosta puhumattakaan.

Kävimme suihkimassa itsemme hotellilla puhtaaksi ja otimme pienen tauon ennen seuraavaa hellemarssia. Ulkona suuntasimme itsemme Shinjukun asemalta etelään kohti Shinjuku Gyoen -puistoa. Matkalla tuli vastaan Times Squareksi nimetty aukio (=kaksi risteävää katua) ja kovasti Empire State Buildingia jäljittelevä rakennus. Shinjukun asemasta täytyy mainita, vaikkemme siellä olekaan vielä käyneet, että se on valtavan kokoinen. Aseman eteläisen ja pohjoisen sisäänkäynnin välillä on päältä viisisataa metriä väliä.


Puisto löytyi pienten kujien välistä noin kilometrin matkan päästä hotellilta. Ensin löydettiin vain puistoa reunustava aita, mutta avulias paikallinen setä kertoi horjuvalla englannillaan, mihin suuntaa meidän kannatti aitaa kiertää. Puisto kustansi sisäänpääsystä 200 jeniä eli hieman päältä euron. Taitaa olla ainoita puistoja, josta joutuu maksamaan. Tämän takia puistossa ei harhaillutkaan kuin muutama länkkäri (lue=länsimaalainen turisti). Puisto kattoi kohtuullisen ison alueen, ja se oli jaettu pienempiin osa-alueisiin kuten japanilaiseen, englantilaiseen ja ranskalaiseen puutarhaan. Alueelta löytyy myös perinteisiä japanilaisia teehuoneita sekä eksoottinen kasvihuone, joka oli valitettavasti vierailun aikana remontissa. Puisto oli hyvin hoidettu ja muuten mukava paikka, mutta päivän painostava lämpötila teki retkeilystä lähinnä tuskaa. Nettaa ahdistivat lisäksi myös puiston verenhimoiset, korpinoloiset, linnut sekä aggressiviset sudenkorennot.


Paluumatkalla harhailtiin töistä palaavien japanilaisten keskellä Nishi-shinjukuun, josta löysin vihdoin itselleni kameraan USB-kaapelin. Ihastuimme myös paikalliseen Softbakin kännykkävalikoimaan. Täytyy muuten mainita, että Suomen Nokialandia on valovuoden jäljessä japanilaisesta kännykkädesignista. Täällä kännykät näyttävät oikeasti jo pelkästään kuoren puolesta houkuttelevalta, niissä on DVB (digi-tv) vastaanotin tv-lähetyksiä varten, 3-8 megapikselin kamerat ja kääntyvät laajakulmanäytöt, nopeat langattomat yhteydet, jne. Harmiksemme niitä ei pysty ostamaan ilman kytkykauppaa, joten saattaa luuri jäädä Japaniin. Tosin meillä on vielä toivoa käytettyjen kännyköiden liikkeiden osalta, joista saattaa saada ostettua vanhoja, mutta edelleen laadukkaita luureja, ilman kytkyä.

Lähdimme suuntamaan kohti hotellia kiertäen erään kauppakeskuksen kautta: 6 kerrosta elektroniikkaa ja mitä ihmeempiä sähköisiä vekottimia. Matkan varrella kävimme myös syömässä intialais-pakistanilaisessa ravintolassa. Annoksiksi tuli valittua molempien osalta vegetarian setit, joihin kuului alkusalaattia, nan-leipää, riisiä, kastikkeita ja chai-teetä. Koko ateria oli 1800 jeniä eli n. 11€. Täällä päin helpottaa muuten kummasti kun menuissa on kuvat mukana, sillä monessakaan paikassa ei ole lainkaan englanninkielistä menua tarjolla. Matkalta vielä Family Mart -ruokakaupasta hieman aamupalaa mukaan ja paluu ihanan ilmastoituun huoneeseen.



Käväisin äsken vielä hotellin kuntosalilla, josta löytyy yllättävän laadukkaat ja hyvät laitteet sekä painot. Odotin jotain hieman karumpaa tarjontaa. Hotellilta löytyy lisäksi myös japanilainen ja perinteinen (suomalainen?) sauna, mutta niistä pitää maksaa erikseen. Nyt illalla olisi vielä tarkoitus suunnata nauttimaan 32. kerrokseen Sky Loungeen Tokion valomerestä. Mikäli sieltä ei näy tarpeeksi korkealta, eikä ala korkeanpaikankammo kipristelmään niin suuntaamme seuraavina päivinä Tokion korkeimpaan rakennukseen, Tokio government buildingiin.

Japanilaisesta kulttuurista täytyy mainita vielä ystävällisyys. Tiesimme kyllä etukäteen paikallisten olevan kohteliaita ja nätisti sanottuna pidättyneitä ilmaisemaan negatiivisia tunteita, mutta kiittelyn ulottuvuudet ovat oletettua syvempiä. Kiittelyn sanoja ja tasoja on useita riippuen siitä missä yhteydessä ja kenen seurassa niitä käytetään. Jokaiseen tilanteeseen kuuluu kuitenkin kumartelu kuten hissistä poistuttaessa ja kohtaamisen päättyessä. Hienointa asiassa on, että toisin kuin esimerkiksi Vietnamissa, kiittely ja kumartelu tuntuu tulevan suoraan sydämmestä eikä niinkään "naamanpelastuksen" pakosta. Kadulla kävellessäkään ei tarvitse väistellä kovassa ruuhkassa vastaantulevaa ihmismerta vaan kaikki osaavat kohteliaasti luovia toistensa seassa.

Alkumaku Tokiosta on maukas, mehevä ja mukaansatempaava. Emme malta odottaa mitä on vielä tulossa :)

Täältä tähän,
Janne & Netta